Ukonilma säikytteli meitä retkellä tiistaina. Vanhempi poikani tosin ratsasti istuen selässä koko lenkin, mutta me muut noustiin selästä pois taluttamaan hevosia, kun rytinä alkoi. Máni ei näyttänyt hätkähtävän salamoista, jäi välillä pojan kanssa heinikkoon ja rouskutteli heinää. Tultuamme kotiin tajusimme, että me emme olleet olleet lähelläkään myrskyn keskusta. Kotona sähköt olivat poikki ja piha kuin pommituksen jäljiltä. Puita oli kaatuillut lähitienoilla ja parvekkeellekin oli satanut paljon vettä.

Keskiviikkona retkuilin porukan mukana metsässä ja Máni teki totaalijumin pienellä tieosuudella alamäessä. Ei siis liikkunut eteenpäin, ei sitten millään. Okay... minä tulin satulasta pois ja tarkastelin kaviot ja ihmettelin, että mikä on.... toiset jatkoi matkaa ja siinä aikani ihmeteltyäni nousin selkään ja odottelin, kun toiset tulivat takaisin. Sitten matka jatkui tallille päin ja Máni oli aivan reipas. Taisi jujuttaa minua tai sitten johonkin koski. Tallilla laittelin linimenttiä ja hieroin vähän.

Eilen nautin kun sain yksin Mánin kanssa puuhastella. Kampasin harjan takuista selväksi ja Máni ilmiselvästi nautti kampaamisesta. Kentällä treenattiin Kyran aakkosia ja uusi pitempi raippa tuntui olevan passelimpi Mánille. Ennen selkään nousua taluttelin ja väistätin kentällä. Polle tuntui olevan aika mukavasti hereillä ja menin sitten tallitielle vähän kokeilemaan löytyisikö töltti ja löytyihän se. Mun täytyy nyt syksyllä ihan keskittyä enemmän tuohon hepan kanssa kommunikointiin. Tekee niin hyvää kummallekin. Jotenkin se näyttää tietävän olevansa mun heppa ..... Hvinur hengailee kovasti Mánin kanssa nykyisin. Rapsuttelevat toisiaan antaumuksella ja Hvinur lähtisi aina portista Mánin mukaan. Hvinurilla on tosi mukava luonne, kiltti ja kaveri kaikille. En tiedä mitkä hevoset tulevat muitten tykö, kun menevät laitumelle, mutta kun minä menen sinne niin Hvinur ja Máni tulevat morjestamaan heti.