Eilen oli meidän "salaratsastusseuran" kaikki neljä hevosta naapuritallin isolla kentällä harjoituksissa. Aamulla oli tallilla viimeinen heppaa hakemassa ja Máni jo hirnui siellä, että yksinkös tänne jäädään. Aivan kuin se olisi hiukka loukkaantunut ja osoittanut mulle mieltään, kun tulin myöhässä. Herra ei lähtenytkään tulemaan portille minut nähdessään vaan käänsi itsensä poispäin ja asteli muutaman askeleen kauemmaksi. Mie menin tarhaan sisälle ja otin muutaman askeleen hevoseen päin. Sitten aloin vain jutella ja kävin kyykkyyn lauleskelemaan. Máni nosteli ja käänteli päätään ja aikansa ventattuaan päätti lopsutella luokseni. Muut meni kentälle metsän kautta ( matkaa noin 1,5 km), me harjoiteltiin "eroahdistusta" ja käppäiltiin tien kautta.

Mieheni tuli kentälle myös seuraamaan tunnin kulkua. Ehkä minä oli itse alussa tahmea, mutta oli Mánikin. Olisi halunnut jäädä juttelemaan iskän ( "tuo mies on antanut minulle porkkanoita ja leipää") kanssa ja parin muun "yleisönä" olevan. Meidän täytyy nyt Mánin kanssa käydä tätä Suomi-Islanti maaottelua. Suomi kuitenkin johtaa nyt yhdellä maalilla, mutta se ei vielä riitä. Töltissä oikein istumisen ajatus löytyi minulle keskiviikkoiltana Rella Vinurin Roccurin selässä, kun hokasin vihdoin "stiigaamisen". Sieltä ne lihakset löytyy jostakin vatsan seutuvilta. Oli aika hämmästyneen ilahtunut tunne, kun hevonen alkoi kulkea eri tavalla takapuolen alla. Nyt vain pitää opetella säilyttämään ja hallitsemaan oikea rytmi. Oman hevosen vauhdissa pysyminenkin on mennyt eteenpäin. Minun pitää saada vain se jatkamaan, jatkamaan, jatkamaan....

Olipa heppailupäivä!