Vihdoin mekin saatiin lunta ja hepat ovat extrailoisia siitä. Maanantaina kävin juoksuttamassa Mania ja hepo oli tosi iloisella tuulella, virtaa oli ja ehkä ihan ensimmäistä kertaa löysimme todellisen yhteistyön. Maukka liikkui pienestä vihjeestä ja kuunteli minua... minä taas yritin pinnistää koko aivosoluni keskittymiseen ja muun maailman pois sulkemiseen. Kentällä oli vain minä ja Máni. En huomannut pihaan tullutta autoa enkä ihmistä ennenkuin Mánin keskittyminen hetkeksi herpaantui, kun se alkoi ihmetellä tarhassa liikkuvaa ihmistä. Hihii... tuo keskittymisen taso pitäisi saada minun aikaiseksi joka kerta. Tiistaina sitten päätin ratsastaa ja erilaisen hyörinän jälkeen (... siis kuolaimia laittelin aika pitkään, kun tää mun vasen käteni on edelleen epävakaa eikä nouse kovin korkealle, kuolaimet kolahti hepan hampaisiin ja Máni siitä vähän loukkaantui, käänsi päänsä pois ja haukotteli... hoh hoh... meepä likka opettelemaan se suitsien laitto.... ) ja sitten kun halusin nousta selkään, mun on pakko käyttää jakkaraa, sillä en osaa yksikätisenä nousta.... sitten pyörittiin jakkaraa ympäri.... menen hevosen selkään ehkä Mánin mielestä väärältäkin puolelta, mutta en halua sen rasittavan itseään toispuoleisesti ja minä en pääse tällä hetkellä mitenkään hyvin siltä vasemmalta puolelta.... lopulta huolin apuja tallin ihmiseltä ja pääsin selkään. Wau! Koska vasen käteni on ihan puukäsi päätin unohtaa ohjat ja keskittyä vain istuntaan ja pohkeisiin. Ensimmäistä kertaa löysimme yhteisen rytmin, me liikuimme yhdessä Mánin kanssa ja se herkkyys millä polle liikkui ja pysähtyi oli sitä aivan uutta alkuperäistä islantilaista Mánia. Kyllä tämä olkapää-käsivarsi-rassaa... liikerata ei meinaa palautua ja sitten, kun jumppaan vähänkin enemmän niin alkaa hervoton särky.... vuosi kuulemma menee... mutta edes hiukan olisi edistystä tälläkin saralla niin oisi kiva...

Eilen sitten kävin Papillonin selässä tunnilla. Oli muuten ehkä kaikkien aikojen mukavin ratsastustunti, vaikka loppuminuuteilla ehkä väsymys meinasi tehdä minulle tepposia ja peikot alkaa kummittelemaan takaraivossa. Papillon oli niin reipas ja virtaa täynnä, että minun ei tarvinnut miettiä yhtään sitä miten saisin tän pollen ravaamaan.... lähinnä piti jarrutella ja jopa tehdä pientä volttia kulmissa ettei mentäs minulle liian lujaa. Tuo tunti teki minun päänupille tosi hyvää. Papillon oli tosi kivalla tuulella, varmaan lumentulo teki nannaa sillekin ja kenttä oli kivan tuntuinen mennä. Kiitos taas kerran Päiville! Ja anna vaan niitä "risujakin" ihan reippaasti. Tosi hyvä fiilis jäi seuraavaa kertaa ajatellen. Niin... ja lopuksi pohkeenväistön opettelua..... oi joi....tölttipuskatätiä on alkanut kouluratsastus kiinnostamaan ihan tosissaan....